Aada on 18-vuotias lukiolainen Mäntsälästä. Hän tuli suunnittelematta raskaaksi poikaystävälleen Joonakselle, 19.
Molemmat asuvat vielä omien vanhempiensa luona. Joonaksen suunnitelmissa oli mennä armeijaan vuoden kuluttua. Aada on lukion toisella luokalla.
Suomessa vallitsee usein ajatus, että vauvan synnyttyä viimeistään muutetaan omilleen. Niinpä myös Aada ja Joonas alkoivat suunnitella yhteenmuuttoa.
Raskaus sujui fyysisesti hyvin, mutta Aadalle kehittyi voimakas synnytyspelko. Hän pelkäsi omaa kuolemaansa ja vauvan menettämistä. Ajatukset pyörivät mielessä öisin, uni katkeili ja koulunkäynti alkoi kärsiä.
Neuvolassa heräsi huoli Aadan jaksamisesta.
HUS:ssa synnytyspelon hoito ensisynnyttäjille tapahtuu ryhmämuotoisena. Aada ei kokenut ryhmää itselleen sopivaksi koska muut vanhempia. Tämän jälkeen vaihtoehdoksi jäi ainoastaan synnytyspelon digihoitopolku, josta puuttui ammatillinen kohtaaminen. Pelko ei helpottanut – päinvastoin se voimistui.
Lopulta Aada alkoi toivoa suunniteltua sektiota.
Neuvola teki lähetteen äitiyspoliklinikalle. Ensimmäinen kontakti oli kätilön etävastaanotto. Tämän jälkeen seurasi muutama käynti äitiyspolilla ennen kuin suunniteltu sektio hyväksyttiin.
Yllätys oli suuri, kun jo kätilön etävastaanotosta tuli 71,30 euron lasku. Sama summa tuli jokaisesta muustakin äitiyspoliklinikan käynnistä.
Pari oli jo valmiiksi taloudellisesti tiukilla. Muutto ensimmäiseen omaan asuntoon oli iso askel. Lisäksi matkat olivat haastavia: Mäntsälästä Hyvinkään äitiyspoliklinikalle kulkeminen julkisilla ei ollut helppoa. Neuvolaan oli yli neljä kilometriä, eikä parilla ollut autoa.
Synnytyspelon hoito keskittyi nyt sektiopäätökseen, mutta Aadan ahdistus kasvoi. Mieleen nousi yhä useammin huoli omasta terveydestä ja vauvan voinnista.
Neuvolassa ei ollut tarjota matalan kynnyksen psykologista tukea, sillä neuvolapsykologipalvelut oli rajattu pois vanhemmilta. Aada ohjattiin olemaan yhteydessä mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Kynnys tuntui suurelta, mutta lopulta hän uskalsi ottaa yhteyttä.
Aadalle sovittiin muutama etävastaanotto sairaanhoitajan kanssa ja hän aloitti ahdistuksen omahoito-ohjelman. Harjoituksia tehtiin, mutta ahdistus ei helpottanut. Pintaan nousi myös asioita omasta lapsuudesta.
Synnytys lähestyi.
Suunniteltu sektio toteutui. Vauvalla oli syntymän jälkeen hengitysvaikeuksia ja hän joutui lastenosastolle muutamaksi päiväksi. Tämän jälkeen vauva siirrettiin perhehuoneeseen synnyttäneiden osastolle.
Lasku oli useita satoja euroja.
Synnytyksen jälkeen Aada sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Parisuhde alkoi rakoilla. Myöhemmin myös lastensuojelu tuli mukaan.
Tämä tarina on fiktiivinen.
Mutta se voisi olla suoraan todellisuudesta.
Raskauden aikainen hoito voi olla kallista. Mielenterveyden matalan kynnyksen tuki on vähentynyt. Synnytyspelon hoitoon pääsy on vaikeaa.
Ja seuraukset näkyvät vasta myöhemmin – raskaampina palveluina, inhimillisenä kärsimyksenä ja kasvavina kustannuksina.
Mitä voisimme tehdä toisin?
Meidän on vihdoin ymmärrettävä, että ennaltaehkäisevät palvelut ovat investointi tulevaisuuteen.
Palvelut on rakennettava perheiden todellisiin tarpeisiin – ei minimitasolle.
Raskauteen liittyvän välttämättömän erikoissairaanhoidon tulee olla maksutonta tai vähintään tuloperusteista. Taloudellinen tilanne ei saa määrittää, hakeeko raskaana oleva tarvitsemansa hoidon.
Neuvolapsykologipalvelut tulee turvata valtakunnallisesti osana neuvolatoimintaa. Raskaana olevilla ja pienten lasten vanhemmilla on oltava oikeus matalan kynnyksen psykologiseen tukeen.
Synnytyspelon hoitoon on tarjottava myös yksilöllisiä, ammattilaisvetoisia vaihtoehtoja – ei pelkkiä digipolkuja ja ryhmiä.
Kun tuemme perheitä ajoissa, ehkäisemme raskaampia ongelmia, vähennämme kustannuksia ja ennen kaikkea suojelemme lapsia.Kyse ei ole vain palveluista.
Kyse on siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa.